Kuningas, kansa ja kolmekymmentäluku
Kirjakatsauksen kirjoittaja: N. A. Saramo
Windsorin herttua on arvonimi, joka myönnettiin Britannian kuningas Edvard VIII:lle hänen luovuttuaan kruunusta ja hallittuaan maataan vajaan vuoden ajan vuonna 1936. Muistelmat käyvät läpi hänen lapsuutensa ja aikaansa Walesin prinssinä sekä syyt kruunusta luopumiseen. Teos on varsin suorasukainen, muistiin, kirjeisiin ja muistiinpanoihin perustuva elämäkerran läpikäynti, jossa ei kuitenkaan ole suuremmin pohdintaa ajan poliittisesta tilanteesta Britanniassa ja muualla, vaikka ajan politiikka näkyykin tarinan ympärillä. Kirjan kertomat asiat ovat sinällään tärkeitä ja mielenkiintoisia, mutta niistä jää puuttumaan jotain.
1930-luvun Eurooppaa leimasi äärioikeiston valtaannousu ja kommunismin uhka. Edvardin aikana Italian pääministeri oli Mussolini ja Saksan johtaja ja valtakunnankansleri oli Hitler, Franco johti kansallismielisiä voimia Espanjan sisällissodassa, Britanniassa taas suosittu entinen parlamentaarikko Oswald Mosley, kokeiltuaan uraa sekä konservatiiveissa että työväenpuolueessa, johti nyt fasistista puoluetta ja katuliikettä. Mosleytä Edvard ei kirjassa mainitse. Muistelmat eivät ole poliittisesti kantaaottavia eikä niissä oteta puolueisiin juuri muita kantoja kuin kirjasta ilmenevä Edvardin vastentahtoisuus poliittisiin puolueisiin ja puolueiden harjoittamaan poliittiseen peliin. Espanjan sisällissodan Edvard mainitsee sikäli kun on paikallaan mainita ohimennen Britannian roolista konfliktissa (jota sitäkään ei avata). Saksan ja Italian uusien hallintojen tuoma tilanne Euroopassa mainitaan ja Mussolinia sekä Hitleriä sivutaan kirjassa, mutta pääaiheeksi hekään eivät nouse. Joskus on sanottu, että toisen maailmansodan jälkeen Edvard olisi ottanut etäisyyttä näihin hallintoihin, mutta kirjassa hän käytännössä toteaa pitäneensä aikanaan etäisyyttä Mussoliniin vain hallituksensa toiveesta. Muistelmien kohta, jota on pidetty Edvardin moitteena ja irtiottona Hitleriin, kuuluu: ”vaikka Hitler oli ihmeellisesti saanut Saksan kansan valtoihinsa, koko Führer teatraalisine asenteineen ja mahtipontisine vaatimuksineen vaikutti mielestäni melko naurettavalta”. Tätä Hitlerin vallan muotoseikkojen arvostelua seuraa kirjassa Saksan ja saksalaisten kehuminen ja kritiikki Mussolinin Italiaa vastaan suunnattuja pakotteita kohtaan.
»Windsorin herttuan muistelmat» ilmestyi varsin pian sodan jälkeen, vuonna 1951. Se suomennettiin samana vuonna Eeva Kangasmaan (myöhemmän fennougristiikan professorin) kääntämänä. Sodan tulos oli selvillä, joten elettiin tilanteessa jossa minkäänlainen Hitler-mielisyys ei olisi ollut eduksi. Tänä aikana kirjoitetut muistelmat ovatkin usein jälkiviisaasti väritettyjä ja lienee selvää, että vasta toisen maailmansodan jälkeen ilmaistu irtisanoutuminen Hitlerin Saksasta ei ole kovin uskottavaa, kun se oli käytännössä ainoa vaihtoehto tuossa maailmanajassa eläneille. Edvardin saksalaismielisyys, vaisu Hitler-kritiikki ja myötämielisyys Mussolinin Italiaa kohtaan välittyvät muistelmista, joissa ei mitenkään mainita hänen yksityisesti toteamiaan mielipiteitä, kuten että diktatuurit nyt sattuvat yleistymään ja Englantiinkin voitaisiin ehkä sellainen pystyttää, tai että ”Hitler ei ollut niin huono veikko”, tai että brittien ei tulisi tuomita juutalaisvainoja, ja että toinen maailmansota oli typerä sota, joka oli Britannian, Yhdysvaltojen ja juutalaisten syytä.
Kirja loppuu Edvardin kruunustaluopumiseen ja maastapoistumiseen. Se jättää siis kokonaan käsittelemättä hänen elämänsä Windsorin herttuana ja niin jää täysin vaille kommentteja muun muassa Edvardin ja hänen vaimonsa vuoden 1937 Saksan-matka. Alle vuotta aiemmin kuninkaana toiminut Edvard otettiin Saksassa vastaan valtiovieraan tavoin ja hän tapasi Saksan johtavia miehiä, myös Hitlerin itsensä. Edvard vastasi hänelle tehtyihin ”saksalaisiin tervehdyksiin” tekemällä samanlaisia takaisin. Myös Saksan valtiollinen yhteydenpito Edvardiin toisen maailmansodan aikana jää näin muistelmien aikarajauksen ulkopuolelle, eikä se kirjan julkaisun vaiheessa ollut vielä julkista tietoa.
Maailmanpoliittisesti kirja ei siis suoraan kerro paljoa. Edvard ei ollut erityisen lukenut mies, vaikka olikin nähnyt ja kuullut paljon, kun oli matkustanut ja vieraillut asemansa puolesta koko elämänsä eri kohteissa ja ihmisten luona. Hän ilmaisee kiinnostuksensa joistain poliittisista kysymyksistä, kuten asuntotilanteesta, hiilityöntekijöiden asemasta ja työllisyydestä. Politiikan ulkopuolisena kuninkaallisena Edvardin kuvailu keskittyy usein ihmisten kanssa toimeen tulemiseen, edustamiseen ja luonteenpiirteisiin eikä itse politiikkaan. Hänen edellä mainitut poliittiiset kiinnostuksenkohteensa olivat samat kuin Oswald Mosleyllä ja Edvard piti asuntotilannetta myös vuoden 1937 Saksan matkansa teemana, mutta kysymykset itsessään eivät olleet suoraan poliittisesti jakavia eikä Edvard tarjoa niihin fasistista ratkaisua. Fasismin näkövinkkelistä katsottuna muistelmien mielenkiintoinen puoli onkin Edvardin niukkojen poliittisten näkemysten sijaan hänen käsityksensä suhteestaan kansaan. Edvard toivoi parisuhteestaan nousevan skandaalin puhjetessa, että voisi selittää asian kansalle eikä pitänyt kruunustaluopumista välttämättömänä. Hän halusi vedota suoraan kansaan, poliitikkojen ohi, aluksi radion kautta, ja kun sitä mahdollisuutta ei hänelle suotu, hän haaveili hetken jopa kansan puhuttelemisesta Buckinghamin palatsin parvekkeelta. Edvard käy läpi ajan lehtijuttuja ja laskee että oikeastaan julkisen mielipiteen enemmistö oli hänen puolellaan ja kertoo selvästi tyytyväisenä kuinka hänen puolestaan syntyi spontaania katuaktivismia, jossa asetuttiin kuninkaan puolelle. Ajatus itsenäisestä hallitsijasta, joka ei tarvitse urapoliitikkoja vaan saavuttaa kansan ja sen suosion massamedian kautta, oli 1930-luvulla ilmassa muutenkin. Kansansuosio ja median ihailu ovat myös silmiinpistävän epäaristokraattinen tapa suhtautua siihen, miten tulisi menetellä ja mikä on oikein. Edvard korostikin uudenaikaisuuttaan.
»Windsorin herttuan muistelmissa» on suomennettuna 444 sivua ja se käsittelee enimmäkseen Edvardin kokemuksia ja vaiheita hänen henkilökohtaisesta näkökulmastaan. Edvardin kuninkuuden lyhyyden, Windsorin herttuana vietetyn ajan sivuuttamisen ja yksityiseen, rakkauselämään kuuluvien asioiden minimaalisen käsittelyn (mikä on yleisesti ottaen hyvä asia, mutta sikäli nurinkurista että ne olivat keskeinen syy hänen abdikaatiolleen) vuoksi kirja painottuu hänen toimiinsa kruununperillisenä. Mikäli vanhan ajan hovipiirit ja niissä tällöin tapahtunut murros kiinnostavat, kirja tarjoaa mielenkiintoisen näköalan. Monessa muussa asiassa Edvard jättää paljon arvailujen ja spekulaation varaan ja pidättäytyy pitkälti perustuslaillisessa kuninkaallisen roolissaan. Kuten mainittua, Edvardin suhde fasismiin jää kirjassa pimentoon ja siitä oppiakseen kannattanee lukea aihetta koskevaa tutkimuskirjallisuutta, koska muistelmissaan herttua saa tilaisuuden asemoida itsensä sodan jälkeisten aikojen vaatimusten mukaisesti.
Suomi mainitaan kirjan viidennessätoista luvussa, kun Edvard muistelee isänsä, kuningas Yrjö V:nnen hautajaisia: ”Ja Suomea [edusti] sotamarsalkka paroni Gustaf Mannerheim, jonka maa ensimmäisenä joutui ottamaan vastaan puna-armeijan hyökkäyksen.”
- Windsorin herttua: Windsorin herttuan muistelmat (A King’s Story: The Memoirs of the Duke of Windsor)
- WSOY, 1951 (alkuteos Putnam, New York, 1951)
- suomentanut Eeva Kangasmaa
- 444 sivua
Kirjoitus ilmestyi 20. tammikuuta 2021, jolloin tuli kuluneeksi 85 vuotta kuningas Edvard VIII:n valtaannoususta.