Siirry suoraan sisältöön

Toni Jalonen: Nouse Suomi -puhe

Puhe pidetty Nouse Suomi -mielenosoituksessa Helsingin Pikkuparlamentilla 25.9.2021

Hyvää päivää, hyvät ihmiset.

Nimeni on Toni Jalonen, ja koska olen täällä tosiaankin puhumassa Suunta-kulttuurikollektiivin edustajana, ajattelin sanoa lyhyesti muutaman sanan kulttuurista. Mutta aloitan vähän kauempaa.

Ensi kuussa tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun Libyan hallitsija Muammar Gaddafi murhattiin. Gaddafin aikana Libya toimi tulppana Afrikasta Eurooppaan suuntautuneelle siirtolaisuudelle ja sekä länsimaat että Gaddafi tiesivät tämän. Gaddafi varoittikin, että hänen poistamisensa vallasta paitsi avaisi tulvaportin Afrikasta Eurooppaan, myöskin antaisi tilaa jihadistien nousulle. Täsmälleen näin kävi sen jälkeen, kun kapinalliset länsimaiden tuella surmasivat Gaddafin, jättäen Libyan kaaokseen, jossa se on vielä tänäkin päivänä.

Tämä on vain yksi esimerkki länsimaiden puuttumisesta asioihin, jotka eivät niille kuulu ja jotka koituvat lopulta länsimaiden itsensä kohtaloksi. Euroopan ja etenkin Suomen tulee pysyä erossa Yhdysvaltojen uuskonservatiivien ja erilaisten lobbaajien masinoimista sodista, joissa viedään niin kutsuttua demokratiaa pommien muodossa maihin, jotka eivät sitä tahdo. Hyökkäys Saddamin Irakiin johti osaltaan Isisin syntyyn. Syyrian hallitsijaa Bashar al-Assadia on yritetty myös syrjäyttää, onneksi kehnoin tuloksin.

Miksi otin nämä asiat esiin tässä mielenosoituksessa? Mielestäni aiheesta on syytä puhua, sillä nyt meitä on kohtaamassa afganistanilaisten pakolaisten vyöry vuoden 2015 malliin. Täysin turhaan käyty Afganistanin sota kesti 20 vuotta ja mitä jäi käteen? Taliban on taas vallassa ja länsimaat menettivät lukemattoman määrän rahaa, puhumattakaan kuolleista ja haavoittuneista sotilaista. Näiden joukossa oli valitettavasti myös suomalaisia. Kuten on huomattu, länsimaiden puuttuminen kaukaisten maiden asioihin on paitsi turhaa, myös usein haitallista. Suomen osallistuminen tällaiseen toimintaan on vielä turhempaa.

Liberaaleihin arvoihin tuudittautuneiden on vaikea ymmärtää, että ilmeisesti valtaosa Afganistanin väestöstä jakaa Talibanin arvopohjan. Vähintäänkin Taliban on sellainen toimija, joilla näyttää olevan sellainen keinovalikoima, jota sikäläinen väki ymmärtää. Yhdysvaltojen harjoittamasta kulttuuri-imperialismista huolimatta Afganistan on islamistinen maa. Sinne yritettiin amerikkalaisten miehittäjien toimesta viedä esimerkiksi niin sanottuja naisten oikeuksia, mutta sikäläiset naiset lähinnä säälivät lapsettomia amerikkalaisia naisia ja olivat aivan mielellään hoitamassa kotia ja lapsiaan. Jokaisella maalla ja kansalla on omat kulttuurinsa ja tapansa, joita ei kannata muiden maiden lähteä pakolla muuttamaan. Siitä ei voi seurata mitään hyvää.

Afganistania miedommassa muodossa Suomeakin on vuosikymmeniä ravistellut Yhdysvaltojen kulttuuri-imperialismi. Viihdeteollisuuden lisäksi riesanamme ovat amerikkalaiset pikaruokaketjut ja lisää on suunnitteilla. Nuoret puhuvat outoa suomen ja englannin sekoitusta, jonka joukkoon saattaa etenkin pääkaupunkiseudulla eksyä ilmauksia myös eteläisemmistä kielistä. Joulupukkimmekin on amerikkalainen kolapukki, eikä vanha kunnon suomalainen tuohivirsuissa tarpova pukki. Kiinnittäkääpä huomiota esimerkiksi pääkaupunkiseudun mainoksiin ja laskekaa, montako kertaa näette niissä englannin kieltä, muista vieraista kielistä puhumattakaan. Kaiken kukkuraksi Helsingin pormestari julisti, että kaupungin virallinen kieli on englanti. Tämä on kammottavaa. Kaikesta ei tietenkään voi syyttää yhdysvaltojen tuontikulttuuria, mutta sillä on iso osansa asiassa.

Joku voi tässä kohtaa miettiä, että miten tämä liittyy maahanmuuttoon. No, se on tietenkin toinen iso tekijä suomen kulttuurin muokkautumisessa. Olemme kuulleet hoettavan, että monikulttuurisuus on rikkaus, mutta sen lisäksi, että tuohon sanontaan nykyään yhdistämme ironisesti kaikki maahanmuuton lieveilmiöt, niin myös varsinainen monikulttuurisuus on kauhistus. Kuten Afganistanissa ja vastaavissa maissa, meidänkin kurkuistamme alas yritetään tunkea uusia tapoja ja kulttuureita, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi meille. Isossa kirjassakin sanotaan, että Jumala on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat. Tässäkin on suurta viisautta. Olen tullut huomanneeksi, että kansat voivat yleisesti paremmin omassa maassaan, oman väkensä parissa ja sen parhaaksi työskennellen. Miten paljon maailman ongelmista voitaisiinkaan välttää, jos jokainen kansa pysyisi sille osoitetulla asuinpaikalla.

Mikä sitten on vastakohta sille monikulttuurisuudelle, jonka kirot varmasti kaikki olemme huomanneet? Se on tietenkin tämä meidän kotoinen suomalaisuutemme. Me Suunta-kollektiivissa tahdomme rummuttaa ihmisille erityisesti sitä, miten monikulttuurisuuden sijaan monokulttuurisuus on rikkaus. Se edistää yhteiskunnallista vakautta, jos kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on sisäänrakennettuna samat pelisäännöt ja toimintatavat. Kansojen sekoituttua tällaista ei enää ole. Kansallismielisetkin usein sortuvat puolustuspeliin, jossa keskitymme vain vastustamaan aina uusia liberaalin uusvasemmiston keksimiä hullutuksia ja kaikenlaista rappiota, joka niistä seuraa. Itse taas tahtoisin keskittyä pitämään esillä niitä asioita, joita me tahdomme nimenomaan puolustaa ja näin lähestyä asiaa positiivisuuden kautta. Kauniit metsät, järvet, muu luonto, arkkitehtuuri, musiikki, kirjallisuus, muut taiteet – suomalainen elämänmeno. Suomen taiteen niin kutsutun kulta-ajan teokset ovat itsessään jo kaikin keinoin puolustamisen arvoisia – vaikka on tietenkin niin, että Suomen taiteen kulta-aika ei ole menneisyydessä, vaan tulevaisuudessa. Aikoinaan taide teki oman osansa kansallishengen luomisessa ja kansallismielisyyden nousussa. En epäile yhtään, etteikö se voisi tehdä sitä uudelleenkin. Siksi me Suunta-kollektiivissa pyrimme auttamaan kansallismielisiä taiteilijoita kaikin valikoimassamme olevin keinoin. Jos jotkut tätä kuuntelevat tunnustautuvat kansallismielisiksi taiteilijoiksi, niin ottakaa rohkeasti yhteyttä niin verkostoidutaan.

Punainen lanka puheessani on kulkenut Gaddafista Suomen taiteen kulta-aikaan. Tarkoituksenani on tuoda esille sitä, miten tärkeää on tietynlainen impivaaralaisuus. Suomalaiset voisivat paremmin, jos voisimme elää täällä meidän omassa maassamme omiemme keskellä ja olematta osallistumatta kaukaisten maiden välisiin turhiin konflikteihin. Kuten Yhdysvalloilla, meilläkin on kansakuntana omat haasteemme ilman muiden maiden elämänmenoon puuttumista. Kuulostaa varmasti nykyisen globalistisen maailmanjärjestyksen aikana varsin radikaalilta tämä impivaaralaisuuden perään haikailu ja kyseistä termiä onkin käytetty negatiivisessa mielessä kansallismielisiä vastaan. Se on kuitenkin hyvä termi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä ja kaunis ajatus itsessään. Joitain vuosia sitten minäkin, yhteiskunnasta opitusti, ihailin lukuisten muiden tavoin kansainvälisyyttä, pitäen sitä jonkinlaisena menestyksen mittarina. Talouskasvu oli kaiken elämän tarkoitus ja yksilöiden sekä yhteiskuntien tehtävä on koko ajan tuottaa enemmän, kasvaa ja kasvaa. Tämä on täysin kestämätöntä. Olenkin sittemmin tullut toisiin ajatuksiin. Todellista menestymistä on se, että oma maamme kukoistaisi vapaana liian väkevistä ulkomaalaisista vaikutteista, jolloin voisimme saavuttaa kulttuurimme uuden kulta-ajan. Kaiken ei kuulu koko ajan kasvaa, vaan joskus on hyvä ottaa takapakkiakin. Vastustajamme käyttävät meistä myös pilkkaavaa termiä taantumuksellinen, vastakohtana edistykselliselle. Jos edistys tarkoittaa loputonta kasvua ja kulutusta, niin minä ainakin sanoudun siitä irti.

Päätän puheeni toteamalla, että tänä päivänä voin ylpeästi julistaa olevani kansallismielinen, taantumuksellinen ja impivaaralainen.

Kiitos.

Puheen löydät myös videomuodossa täältä.