150-vuotias suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos
Kirjakatsauksen kirjoittaja: Jasmina Ollikainen
Seitsemää veljestä pidetään yhtenä merkittävimmistä suomalaisista romaaneista. Onhan se kansalliskirjailijamme, Aleksis Kiven, tunnetuin teos ja yksi ensimmäisistä suomenkielisistä romaaneista. Vaikka Kivi ei elinaikanaan saanut suurta suosiota, ovat hänen teoksensa ja siitä peräisin olevat käsitteet jääneet elämään. Impivaara, Jukolan Jussi… Näkisin, että teos on tietyssä mielessä samaa sarjaa kuin Väinö Linnan tuotanto. Sekä Kiven että Linnan teoksilla on ollut tärkeä merkitys suomalaisten omakuvalle ja itsetunnolle.
Perin vaariltani 1930-luvulta peräisin olevan Seitsemän veljeksen painetun version, jossa on Akseli Gallén-Kallelan kuvitukset. Voisi sanoa, että esineessä tiivistyy suomalainen kulttuuri. Lukeminen tosin on hidasta fraktuuran takia.
Moni taitaakin muistaa Seitsemän veljeksen nimenomaan koulusta. Ehkä se on eräille jättänyt niin sanotusti pakkopullan maun suuhun. Se on sääli, mutta onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä korjata suhdettaan kirjallisuuteen. Eräät kirjat kannattaa lukea useampaan kertaan, sillä niistä löytää uusia tasoja. Tämä pätee myös Seitsemään veljekseen.
Itse olen ollut tekemisissä Aleksis Kivi -teeman kanssa yllättäen yliopistolla, kun olen vuoden verran kuulunut Eteläsuomalaiseen osakuntaan. Olemme käyneet vierailuilla muun muassa retkellä Tuusulanjärven rannalla Aleksis Kiven haudalla ja hänen kuolinmökillään. Uskokaa tai älkää, ylioppilaiden vapaa-ajan toiminta ei ole pelkää ryypiskelyä tai mädätystä. Yllättävän mukaviin ja isänmaallishenkisiin tapahtumiin voi päätyä niissäkin piireissä.
Onko Seitsemän veljestä siis isänmaallinen tai kansallishenkinen teos? Sanoisin että on monessa mielessä, onhan se ollut, kuten sanottua, tärkeä tekijä suomalaisen identiteetin rakentumisessa. Teos antaa äänen nimenomaan suomalaiselle ja suomenkieliselle rahvaalle, tuo esiin suomalaista luontoa sekä viittaa suomalaiseen mytologiaan. Tyyli ei kuitenkaan ole romantiikkaa vaan realismia, mikä ei sopinut oman aikansa runebergiläiseen henkeen ja aiheutti sen, ettei Kivi saanut kaipaamaansa suosiota. Kriitikko August Ahlqvist kirjoitti Seitsemästä veljeksestä murskaavan arvostelun Finlands Allmänna Tidningeniin. Hän ei pitänyt Kiven rosoisesta tavasta kuvata kansaa ja kutsuikin kirjaa häpeäpilkuksi. Epäsuosioon joutuminen masensi Kiveä ja on epäilty, että masennus joudutti hänen kuolemaansa.
On totta, että Seitsemän veljeksen päähenkilöt ovat anarkistisia, auktoriteettiongelmaisia ja toisinaan väkivaltaisia. Kiroilua ja uskontoon liittyvää herjaavaa kieltä on paljon. Se ei ole kuitenkaan koko kirjan sisältö. Toisin kuin Ahlqvistin arvosteluista voisi päätellä, on Seitsemän veljestä kasvutarina. Nuoret ja holtittomat miehet elävät kyllä villiä elämää, mutta kirjan aikana oppivat, ettei näin voi jatkua. Lopulta he pääsevätkin kiinni kunniallisempaan elämäntyyliin. Remuamisen lisäksi kirja sisältää juurikin kansallisromantiikkaan sopivaa luontokuvausta, sekä mieleenpainuvia runoja, joista paras on ehkä Laulu oravasta.
Romantiikkaa vai realismia? Onko kirjaa pakko määritellä kuuluvaksi jompaankumpaan? Saa kai teos olla molempia yhtä aikaa tai ihan omaa lajityyppiään? Pääasia on kuitenkin, että teos edustaa suomalaisuuden molempia puolia, sekä rujompaa että kauniimpaa.
Nykyään suomalaisuus ei ole enää samanlaisessa arvossa kuin Kiven aikana 1800-luvulla, eikä sen esittämisestä huonossa valossa saisi valtavirtaisilta tahoilta minkäänlaista sapiskaa. Päinvastoin, suomalaisten pilkkaamisesta ja niin sanotusta suomalaisuuden uudelleenmäärittelystä on tullut ilmiö. Seitsemästä veljeksestäkin etsitään seksuaalisiin erikoisuuksiin liittyviä vihjeitä ja teoksesta kirjoitetaan nykyaikaan sovellettuja uusintaversioita. Mikään uusiksi viritelty versio tai tahallinen provokaatio ei kuitenkaan poista sitä, että alkuperäisen Seitsemän veljeksen perussävy on lähellä kansallismielistä ajatusmaailmaa. Siitä on hyvä ammentaa tämäkin päivänä.
Oikeastaan moni kansallismielinen, varsinkin nuori mies, voisi hyvinkin löytää kirjan päähenkilöstä samaistumisen kohteen. Tarina on nimittäin täynnä miehistä energiaa ja kohellusta sekä vaikeuksia sopeutua yhteiskunnan vaatimuksiin. Myös naisen löytäminen on veljeksille vaikeaa, kun venloja on vain yksi seitsemää miestä kohden. Koulutuksen hyödyllisyys on asia, jota veljekset joutuvat pohtimaan keskenään. Lukkarin asettamat paineet ja Toukolan poikien pilkka lisäävät taakkaa, joka saa Impivaaran ja ikivanhat pyyntielinkeinot tuntumaan houkuttavalta vaihtoehdolta. Onkohan meidän vastenmielisyytemme niin sanottua modernia maailmaa kohtaan suurempi kuin Juhanilla ja hänen pikkuveljillään?
Vastenmielisyyttä tai ei, omiin tunteisiin ja surkeuteen ei pidä jäädä rypemään. Seitsemän veljeksen kasvutarina on opetus sekä elämänkoulun että varsinaisen koulun hyödyllisyydestä. Impivaara opettaa tietysti omat asiansa, mutta toisaalta myös aapiseen ja klassikkokirjallisuuteen kannattaa tarttua eikä se yliopistokaan välttämättä pahaa tee. Tietynlainen metsäläisyys ja sivistyneisyys eivät sulje toisiaan pois, eivätkä sulje välttämättä myöskään romantiikka ja realismi. Ilman vaikeuksia ja kommelluksia ei ole tarinaan, eikä ilman kirjoittamisen taitoa tarina välttämättä tallennu. Tällä tavalla jokainen meistä voisi ajatella omaa elämäänsä. Se mikä tänään on vaikeaa, voi muuttua paremmaksi. Sellainenkin mikä ei tänään tunnu miltään tai saa arvostusta juuri nyt, voikin jonakin päivänä olla osa kansallista kertomustamme ja yhteistä identiteettiämme.