Muammar Gaddafi: Vihreä kirja

Libyan lahja Suomelle?

Kirjakatsauksen kirjoittaja: Toni Jalonen

Muammar Gaddafi oli libyalainen vallankumouksellinen ja johtava poliitikko arabisosialismi-liikkeessä, joka hallitsi Libyaa vuosina 1969–2011. Länsimaiden tukemat kapinalliset surmasivat hänet 20. lokakuuta 2011. Gaddafin Libyan murskaaminen johti sekasortoon, josta myös Eurooppa on saanut kärsiä Libyaa läpikulkureittinä käyttävän pakolaisvyöryn muodossa. Naton ja lännen hyökkääminen Libyaan johtui Gaddafin talouspolitiikasta; hän tahtoi irrottaa Afrikan pankkien kuristusotteesta ja luoda uuden valuutan sekä pankkijärjestelmän, jotka olisivat olleet immuuneja ulkomaalaisille instituutioille. Tämä olisi merkinnyt tappioita monikansallisille pankeille ja suuryhtiöille, joten luonnollisesti asialle oli tehtävä jotain. Hyökkäys Libyaan oli hyökkäys kaikkia itsemääräämisoikeutta tavoittelevia valtioita vastaan. Jälleen kerran raha ratkaisi.

Vuonna 1975 julkaistiin Gaddafin lyhyt poliittinen pamfletti nimeltään Vihreä kirja, joka oli tarkoitettu kaikkien ihmisten luettavaksi. Se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja sisältää paljon muistettavia lausahduksia. Vihreä kirja levisi julkaisunsa jälkeen laajasti sekä kotimaassaan että ulkomailla. Kirja hylkää kapitalismin, kommunismin ja edustuksellisen demokratian, korvaten nämä kansankomitean valvomalla suoralla demokratialla. Siinä puolustetaan ilmaisun- ja sananvapautta, joka saavutetaan mm. kustantamoiden, sanomalehtien, television ja radioasemien julkisella omistuksella, sillä kirjan mukaan yksityisomistus olisi epädemokraattista. Suomeksi kirjaa sai aiemmin Kiellettyjen Kirjojen valikoimasta ja loppuunmyydystä kirjasta on tulossa uusintapainos.

Vihreän kirjan ensimmäiset kappaleet vastustavatkin edustuksellista demokratiaa ja puolustavat nimenomaan suoraa demokratiaa useaa yhteiskunnan osa-aluetta perusteena käyttäen. Gaddafin mukaan diktatuurit tekeytyvät usein puolueiksi. Puolue edustaa vähemmistön valtaa suhteessa enemmistöön ja luo illuusion demokratiasta järjestämällä kokouksia ja propagandakampanjoita. Pienet eturyhmät ajavat asiaansa perustamalla puolueita, joiden avulla ne yrittävät painostaa koko muuta kansaa. Hänen mukaansa demokratian ongelma voidaan ratkaista vain järjestäytymällä kansankokousryhmiksi, kansankomiteoiksi ja yleiseksi kansankongressiksi. Lain parhaimpana perustana Gaddafi pitää perinteitä ja uskontoa, eikä hän usko esimerkiksi perustuslakiin, sillä sen jatkuva muuttaminen ja siihen lisäysten tekeminen osoittaa sen heikkouden.

Kirjan toisessa osassa Gaddafi kuvailee ihanteellista islamilaisen sosialismin talousjärjestelmää, jonka lopputuloksena rahaa ei enää tarvita. Jokaiselta kykynsä mukaan ja jokaiselle tarpeensa mukaan. Gaddafi hylkää kapitalismin ja kommunismin, mutta monet hänen ajamansa ideat kuulostavat aika paljon jälkimmäiseltä. Hänelle tärkeää on se, että ketään ei sorreta ja kukaan ei hyödy rahallisesti toisen kustannuksella. Kyvykäs työntekijä voi työllään kartuttaa varallisuuttaan, kunhan se ei ole pois joltakulta toiselta. Kaikkien tulisi myös esimerkiksi omistaa yksi talo, sillä useamman omistaminen johtaisi sen vuokraamiseen ja tämä puolestaan vuokraajan riistämiseen.

Kansallismieliselle lukijalle Vihreän kirjan kolmas osa on samastuttavinta luettavaa. Gaddafin mukaan nationalismi kuuluu ihmisluontoon ja kansallinen taistelu on yhtä kuin luonto ja elämä. Eläimet järjestyvät laumoiksi selviytyäkseen ja ihmiset puolestaan järjestäytyvät kansakunniksi. Hänen mukaansa vain kansakunta voi taata ihmisyhteisön selviytymisen. Nationalismin hylänneet kansakunnat ovat sen sijaan tuhoon tuomittuja hajotessaan vähemmistöryhmiksi. Gaddafi kirjoittaa, että erilaiset vähemmistöt ovat monien valtioiden suurimpia poliittisia ongelmia. Mikäli ihmisyhteisö kadottaa nationalistisen aatteensa, yhteisö repeytyy pieniksi palasiksi ja on siten haavoittuvainen joko sisällissodan tai voimakkaamman kansallisvaltion uhalle.

Gaddafin mukaan vain uskonto kykenee yhdistämään ihmisiä yhtä voimakkaasti kuin nationalismi. Luonnollisessa järjestelmässä jokaisella kansakunnalla on yhdistävä uskonnollinen vakaumus. Kullakin valtiolla on oltava yksi uskonto, jotta sosiaalinen ja hengellinen elämä tukevat toisiaan. Hän myös kirjoittaa voimakkaasti perheen, tuon yhteiskunnan perusyksikön, puolesta. Valtio on keinotekoinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen järjestelmä, kun taas perhe on kuin kasvi juurineen, varsineen ja kukkineen. Hän käyttää paljon luontovertauksia alleviivaten näin perheen ja heimon luonnollisuutta. Gaddafille heimo on laajennettu perhe. Kansakunta on puolestaan laajennettu heimo ja maailma on laajennettu kansakunta. Sosiaaliset suhteet sitovat yhteen perheet, heimot, kansakunnat ja maailman. Side kuitenkin heikentyy, mitä suurempi määrä ihmisiä lasketaan mukaan.

Kirja ottaa vahvasti kantaa luonnollisten sukupuoliroolien puolesta. Naisia ei tule pakottaa fyysiseen työhön, sillä se tuhoaa heidän luontaisen naisellisuutensa. Gaddafi näkee, että miehet ovat luonnostaan aggressiivisia ja naiset helliä. Jos naisten hellyyttä lähdetään tuhoamaan laittamalla nainen toimimaan luontonsa vastaisesti, siitä ei seuraa hyviä asioita. Gaddafi kannattaa kirjassa vahvasti luonnollisuutta ja hänen mukaansa ehkäisyn kannattaminen ja rintaruokinnan vastustaminen ovat hyökkäyksiä ihmiselämää vastaan ja niitä voi verrata jopa murhaan. Mikäli nainen ei tahdo kantaa lasta, synnyttää ja rintaruokkia tätä, syyllistyy hän rikokseen luontoa, avioliittoa ja äitiyttä kohtaan.

Gaddafi kirjoittaa, että ihmiset hylkäävät sukupuoliroolit vain silloin, kun yhteiskunnalliset olosuhteet ovat vääristyneet. Nainen voi kärsiä lapsettomuudesta joko terveyssyistä tai yhteiskunnallisista syistä. Jos taas yhteiskunta pakottaa naisen lapsettomuuteen, on yhteiskunta itse sairas. Yhteiskunnan sairastuminen merkitsee sitä, että koko kansan tulevaisuus on uhattuna. Globalismi saa myös kirjassa kylmää kyytiä kielipolitiikan muodossa. Gaddafi näkee, että mikäli ihmiskunta alkaa puhua yhtä globaalia kieltä, siteemme esi-isiimme ja perinteisiimme katkeaa. Tämä tuo välittömästi mieleen englannin kielen alati vahvistuvan valta-aseman ja kuristusotteen myös meillä täällä Suomessa.

Kirjan viimeisillä sivuilla kannustetaan ihmisiä löytämään sisäinen sankarinsa, ottamaan tulevaisuutensa omiin käsiinsä ja suhtautumaan elämäänsä vakavasti. Tällöin ihmisillä ei ole aikaa istua penkillä ja seurata muiden suorituksia. Kappaleessa tämä koskee urheilua, mutta se toimii yhtä hyvin vertauskuvana elämään yleensä ja pätee 70-luvun Libyan lisäksi 2020-luvun Suomeen. Ihmisen tulee olla se muutos, jonka tahtoo yhteiskunnassa nähdä. Enää ei riitä se, että seuraa muiden aktivismia kotisohvalta tai ehkä jopa kirjoittaa netissä nimimerkin takaa. Kutsu on käynyt ja aivan jokaisen oikeamielisen tuleekin nyt ottaa oma, perheensä, heimonsa ja kansakuntansa tulevaisuus omiin käsiinsä.

Kirjoitus ilmestyi 20. lokakuuta 2021, jolloin tuli kuluneeksi 10 vuotta Muammar Gaddafin kuolemasta.