Martti Pihkala: Minkälainen Suomi meidän on luotava?

Uuden Suomen suuntaviivat

Kirjakatsauksen kirjoittaja: Toni Jalonen

Kansakoulunopettaja, jääkäriliikeaktivisti, suojeluskunta-aktiivi ja vapaussodan veteraani Martti Pihkala julkaisi vuoden 1918 huhtikuussa kirjan nimeltään Minkälainen Suomi meidän on luotava?, jossa hän hahmottelee sodan jälkeisen Suomen yhteiskuntaa ja perusperiaatteet, joiden pohjalle uusi itsenäinen Suomi tulee rakentaa. Kirja muistetaan parhaiten sen eugeniikkaa käsittelevistä ja rotupuhtautta vaativista osistaan, mutta se sisältää myös paljon muuta pohdintaa.

”Semmoisesta miehestä, joka pyrkii sukupuoliseen yhdyselämään nautinnonhimon ajamana, naista ajattelematta ja välittämättä siitä, tekeekö hän tämän onnelliseksi tai onnettomaksi, lapsesta puhumattakaan, ei riitä sanoa, että hän on hairahtunut t.m.s., hän on selvä roisto.”

Pihkala pitää siis nautinnonhimoa kulttuurin suurimpana vihollisena ja sen sijaan peräänkuuluttaa suvun jatkuvuutta yhteiskunnan suurimpana tavoitteena. Miesten parhaina hyveinä hän pitää etenkin työntekoa ja jälkeläisistään huolen pitämistä. Erityisesti hän korostaa suomalaisten naisten roolia äiteinä ja siten heidän luonnollista rooliaan tulevien sukupolvien edun ajajina ja rotupuhtauden vaalijoina kumppaninvalinnan kautta. Pihkala myös ylistää naisten äänioikeutta ja povaa Suomen kansan loiston päivien saapuvan nimenomaan naisten saattelemana.

”Mutta älköön meidän kansamme keskuudessa pääskö suurta ääntä pitämään kaikenkaltaiset suffragetit taikka muut naisasiaintoilijat, jotka eivät osaa antaa naiselle äitinä arvoa, vaan jotka ajattelevat naista jonkinlaisena lyhyttukkaisena miehen jäljittelijänä, jotka eivät ymmärrä, että nainen sukupuoliolentona täyttää suurimman tehtävänsä silloin, kun hän tulee terveen ja voimakkaan lapsen äidiksi, ja jotka luulevat, että nainen yhteiskunnassa voi suorittaa kaikki mahdolliset tehtävät yhtä hyvin kuin mies, ja jotka eivät näe miehen ja naisen välisen työnjaon välttämättömyyttä.”

Kaikilta suomalaisilta hän edellyttää siveellisyyttä, raittiutta ja halvoista nautinnoista erossa pysymistä. Nautinnot tulee Pihkalan mukaan löytää hyveellisestä elämästä, esimerkiksi palkitsevan työnteon ja suvun onnistuneen jatkamisen kautta. Hän käyttää hyvinkin värikästä ja rikasta kieltä kuvatessaan niitä ihmisiä, joita hän pitää ala-arvoisina. Näihin ihmistyyppeihin lukeutuu muun muassa yleinen nainen ja ”pitkätukkainen, leveälahkeinen jätkä, törkeäsanainen ja tavoiltaan vielä törkeämpi”.

Tämän ”sisäisen vihollisen” eli nautinnonhalun ja itsekeskeisyyden käsittelyn lisäksi Pihkala käyttää kirjastaan lukuisia sivuja myös ulkopoliittisten ja maantieteellisten asioiden kaavailuun. Hän korostaa erityisesti Petsamon, Kuolan ja Vienan alueiden elinkeinojen hyödyntämistä ja haaveilee Viipurin yhdistämistä kanavalla Laatokan ja Äänisen kautta Volgaan ja edelleen Kaspianmereen saakka. Näin Viipurista tulisi koillisen Euroopan uusi keskus Pietarin tilalle, josta ei jäisi jäljelle raunioitakaan. Pihkala uskoo vakaasti Saksan keisarikunnan ja keskusvaltojen voittavan ensimmäisen maailmansodan ja kirjoittaa Suomen ja Saksan liittolaisuudesta paljon. Hänen mukaansa Suomi voisi auttaa Saksaa brittiläisen maailmanvallan murskaamisessa. Saksan voiton ja bolševikkien häviön myötä Suomi voisi myös luoda läheiset suhteet Venäjän rajojen sisäpuolella eläviin suomensukuisiin kansoihin. Näillä kansoilla hän uskoi olevan vielä ainutlaatuinen rooli ja suuria tehtäviä tehtävänä maailmassa.

”Juuri sentähden, että sukulaisemme mordvalaiset, votjakit, tsheremissit, permalaiset ja syrjäänit ovat puhtaita kansoja, saattaa toivoa, että niistä voi tulla jalostamalla terveitä ja voimakkaita kansoja. Ja luulisi, että ne yksilöt näistä kansoista, jotka ovat säilyttäneet kielensä, ovat puhtaita, sillä kieli näissä nähtävästi on puhdasrotuisuuden selvin näkyväinen tunnusmerkki, kuten hevosissa ja nautaeläimissä tyyppi ja väri.”

Pihkalan eugeniikka-ajattelusta voi olla montaa mieltä, mutta kirjasta huokuva tulevaisuuden optimismi ja suomalaisten kunnian päivien odotus on erityisesti värikkään kielensä myötä käsin kosketeltavaa ja vielä nykyajan ihmistäkin innostavaa. Tähän kuitenkin yhdistyy pakostikin tiettyä haikeutta ja surumielisyyttä, kun tietää historian menneen hieman eri latuja, kuin Pihkalan suunnitelmissa. Suomalaisen kansan erityinen rooli maailman näyttämöllä jäi saavuttamatta – ainakin toistaiseksi. Maailman ja Suomen nykytila saattaa tosiaankin näyttää synkältä, mutta kuten tiedämme, yö on aina pimein ennen aamunkoittoa. Saattaa olla hyvinkin niin, että Martti Pihkalan tulevaisuus vielä jonakin päivänä koittaakin ja silloin Suomen kansa voi pystypäin ja ylpeänä ottaa oikeutetun roolinsa eurooppalaisen ihmisen ihanteena.

”Tahdommeko me suomalaiset lähteä taistellen luomaan tätä uutta ihmistä ja valtakuntaa, tällaista uutta ylimystöä? Onko tämä, tässä maailmansodassa omalaatuinen ja ainokainen taistelumme valkoisen, puhtaan Suomen luomiseksi enteenä siihen, että myöskin kansamme saamme taistellen valkoiseksi ja puhtaaksi kansaksi, joka kerran vielä puhdistuneena, jalona ja väkevänä saa nähdä Jumalan?”