Suomalaisen identiteetin kulmakivi
Kirjakatsauksen kirjoittaja: Iisak V. Elieser Selin
Kansalliseepoksemme on kulkenut läpi pitkän prosessin tullakseen siihen muotoon kuin sen tunnemme nykypäivänä. Kalevalan ensimmäinen painos, nykyään tunnettu nimellä Vanha Kalevala, ilmestyi vuonna 1835 Elias Lönnrotin viiden, vuosina 1828–1834 tehtyjen runonkeruumatkojen tuloksena. Tämän jälkeen hän teki viisi matkaa vuonna 1835 ja vielä yhden matkan vuosina 1843–1844. Lopulta Lönnrot, Vanhan Kalevalan ja matkojensa aikana kerryttämiensä runojen avustuksella, kokosi Uuden Kalevalan. Tämä versio on se jonka enemmistö kansasta tunnistaa ja johon olemme viimeistään koulun penkillä päässeet tutustumaan. Kalevala on kuuluisin kalevalamitalla kirjoitettu teos, josta kyseisen runomitan nimi tuleekin.
Uskallan olettaa Kalevalan tarinan olevan tuttu vähintäänkin pinnallisesti kullekin tätä lukevalle. Vaka vanha Väinämöinen, seppo Ilmarinen, Lemminkäinen ja monet muut ovat nimiä, jotka varmasti ovat kulkeutuneet useammin kuin kerran silmiemme eteen tai kantautunut korviimme. Teos on viidenkymmenen erillisen runon kokoelma, joista ensimmäinen alkaa maailman ja Väinämöisen synnyllä ja viimeinen loppuu Väinämöisen lähtöön Kalevalasta. Runot sisältävät useita aiheita, joista merkittävin ja lopulta kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi sulauttava on tarunhohtoisen sammon taonta ja sen ryöstö Kalevalan kansalle.
Monet voivat sanoa tuntevansa Kalevalan tarinan, mutta harvempi voi todeta tuntevansa Kalevalan. Tutkiessani pitkästä aikaa kansalliseepostamme sain muistutuksen kielemme äärettömästä kauneudesta ja monipuolisuudesta, jota surullisen monet eivät vaikuta arvostavan. Ei liene yllätys, että Kalevala on runollinen teos. Niinkin runollinen, että sellaisenaan se voi olla välillä haastavaa luettavaa lukemiseen tottumattomille, tai heille joille suomea ei ole suotu äidinkieleksi. Vaikkakin Kalevala on tarinana kiehtova, en usko yhdenkään kymmenille eri kielille käännetyistä versioista vastaavan samaa kokemusta kuin suomalainen. Verratessa englanninkielistä Kalevalaa alkuperäiseen, havainnoin englannin kyvyttömyyden tuoda esille samanlaista hurmaa kuin suomalaisen tekstin. Tämä käy toki järkeen, sillä Kalevala on pohjimmiltaan luotu suomen kielelle. Se tarjoaa äidinkielemme parhautta, jollaista en ole nähnyt missään muussa teoksessa. Henkilökohtainen näkemykseni onkin, että oikea tapa nauttia Kalevalasta on lukea se runokielellään suomeksi, mutta nuoremmille ja vähemmän kirjallisuutta harrastaneille sopii toki selkokielinenkin painos.
Vaikka Kalevala teoksena itsessään on kaunis esimerkki suomen kielen potentiaalista runoudessa, sitäkin suurempi on Suomelle ollut sen merkitys taiteellisesti, yhteiskunnallisesti ja kulttuurillisesti. 1800-luvun alkupuoliskolla, ennen Lönnrotin runonkeruumatkoja, oli suomalainen identiteetti parhaimmillaan ollut kuin ohimenevä uni joidenkin sydämissä. Kalevalasta oli kuitenkin tuleva kulmakivi suomalaiselle identiteetille, jonka ympärille ajatus kansallisesta omaperäisyydestämme alkoi rakentua. Pientä kiinnostusta se herätti myöskin ulkomailla. Pienen ja tuntemattoman kansan tulo muun Euroopan tietoisuuteen varmasti on tehnytkin osansa kansallistunteen vahvistamisessa. Voimme vain pohtia, missä kansamme nyt olisi ilman Lönnrotin suurta työtä. Toki Kalevalan vaikutus ei jää siihen. Voimme nähdä sen vaikutuksen joka puolella kansamme keskuudessa. Ei ole vaikea löytää kansalliseepoksemme vaikutuksia suomalaisessa arkkitehtuurissa, populaarikulttuurissa, musiikissa, kuvataiteessa, näytelmissä, elokuvissa, kielessä, kirjallisuudessa ja jopa videopeleissä. Tunnetuimpiin Kalevalasta inspiraatiota saaneisiin lukeutuvat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Joseph Alanen ja toki englantilainen kirjailija J. R. R. Tolkien. Voin todeta Kalevalan olleen kansakuntaa yhdistävä tekijä, joka on ollut ja on oleva merkittävässä asemassa aina kun aika tulee miettiä sitä keitä me olemme.
Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan,
saa’ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat,puhe’et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.
Veli kulta, veikkoseni,
kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta’alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme,saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla pohjan mailla.
Kirjoitus ilmestyi Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä 28. helmikuuta 2021.