Synkän syyllisyyden säkeitä
Kirjakatsauksen kirjoittaja: N. A. Saramo
Uuno Kailas oli 1920-luvun keskeisimpiä suomalaisia runoilijoita Edith Södergranin ohella, ja koska Kailas suomensi Södergrania, hänen sanankäyttönsä hallitsi itsenäisyyden alun Suomen runoutta. Kailas ja Södergran kumpikin kuolivat 31-vuotiaana tuberkuloosiin, mutta heidän uraauurtavat sanataiteen tyylinsä jäivät elämään.
Käsin tyhjentymättömin
sinä jakelit tarvitsevaisille kultaa.
– Olet luonamme vieläkin,
nyt vaikk’ olet mullassa multaa:
Miespolvet vaihtukoot –
ei äänes vaieta saata.
Aseveljes oppaana oot:
– Ylös, matkalle, kohden pyhää maata!
Uuno Kailas syntyi 120 vuotta sitten, 29. maaliskuuta 1901. Hän julkaisi viisi runokokoelmaa, mutta ei ollut etenkään varhaisempaan tuotantoonsa myöhemmin tyytyväinen. Runoja oli hänelle mahdollisuus koostaa valikoima aiemmista runoistaan muokattuna hänen silloiseen kypsän runoilijan valmiiseen, yhtenäiseen muotoon. Kailas myös julisti Runojen olevan hänelle keino tuhota hänen alkuperäinen tuotantonsa: tässä teoksessa hänen tuotantonsa oli siinä muodossa, jossa hän halusi sen maailmalle jättää. Kailas tahtoi, että hänen poisjättämiään tai alkuperäismuotoisia runojaan ei koskaan enää julkaistaisi – toive, jota Kailas ei ollut pian enää valvomassa ja jota ei ole noudatettu. Kirjallisuudenhistoriasta kiinnostuneet ja Kailaan runouteen syvemmin tutustumaan haluavat voivat seurata hänen runoilijankehitystään tutustumalla alkumuotoisiin kokoelmateksteihin. Suurimmalle osalle lukijoista voi kuitenkin suositella Kailaan tahdon noudattamista ja hänen tuotantonsa lukemista hänen ehdoillaan. Kokoelmateos Runoja summaa Uuno Kailaan lyriikan kukkeimmillaan.
Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.
Takana kaunis isänmaa
kaupungein ja kylin.
Sinua poikas puolustaa
maani, aarteista ylin.
Kailaan täyttää isänmaallinen ja uskonnollinen henki. Niitäkin vahvemmin hänen runoutensa huokuu kuitenkin synkkyyttä ja melankoliaa. Hän sai lempinimen unen ja kuoleman runoilijana. Kailaan toistuvia teemoja ovat synti, syyllisyys, kärsimys ja kuolema. Hän oli osallistunut nuorena heimosotiin, jossa hänen hyvä ystävänsä kuoli. Kailas tunsi asiasta syyllisyyttä, mikä heijastui hänen sanataiteeseensa.
Tyyliltään Kailaan runous on selvää ja yksinkertaista kieltä, joka ponnistaa suomalaisesta runoperinteestä, mutta ottaa Tulenkantajien hengessä vaikutteita aikansa eurooppalaisista virtauksista, etenkin ekspressionismista.
On taloni kylmä talo,
sen ikkunat yöhön päin.
Epätoivon jäinen palo
on tulena liedelläin.
Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
Vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.
Kirjoitus ilmestyi 29. maaliskuuta 2021, jolloin tuli kuluneeksi 120 vuotta Uuno Kailaan syntymästä.