Puhe pidetty Tunne juuresi 3 -tapahtumassa Helsingissä 18.9.2021
Olen Jasmina Ollikainen, kirjailija ja historian opiskelija, ja yksi Suunta-kulttuurikollektiivin toimijoista. Tunne juuresi-tapahtuma käsittelee luonnollisesti juuria ja niiden tuntemisen merkitystä. Aiheesta voisi sanoa paljonkin, ja siitä voisi saada monenlaisia puheenvuoroja. Juuret kun ovat sekä biologinen että kulttuurinen teema. Juurista puhuminen on tärkeää, sillä juurettomuus on nykyisen yksilökeskeisen ja kansainvälisyyttä ihannoivan maailman vitsaus.
Suomalaisten juuret ovat mielenkiintoinen ja oleellinen asia, muttei aivan helppo käsitellä. Ongelma, jonka tunnemme on suomalaisuuden arvostuksen alennustila sekä suomalaisten huono itsetunto, joka on tämän takana. Vaatimattomuus on tässä maassa hyve, mutta sekin voi mennä liiallisuuksiin. Eihän meillä ole mitään, muualla on hienompaa. Ei meillä ole kulttuuria tai historiaa, ainakaan sellaisia kuin jossain etelämpänä. Tai pohjoisempana, alkuperäiskansoilla. Eksoottisuus on hienoa, mutta emmehän me tietenkään ole omissa silmissämme eksoottisia. Tälle maaperälle on helppo kylvää monikulttuuri-ideologiaa, ilman että sitä huomataankaan.
Itse olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja menneistä sukupolvista, ihan siis pienestä tytöstä asti, ja kiinnittänyt huomiota oman kansamme minäkuvaan. Onko tämä maa tosiaan se ainut kolkka maailmassa, jossa ei ennen ollut muuta kuin lukutaidottomia mökkiläisiä? Onko tämä ainut maa, jonne kaikki hyvä on tuotu ulkopuolelta? Kieltämättä kirjastosta oli perin vaikeaa löytää Suomen muinaishistoriaa käsitteleviä teoksia. Roomaa, Kreikkaa, Egyptiä ja intiaaneja oli kyllä saatavilla.
Tässäkin asiassa on kaiketi tapahtunut polarisaatiota. Suomalaisten menneisyys kiinnostaa taas ja sitä saatetaan käsitellä nykyään jopa positiivisessa valossa, ainakin joissain piireissä. Lisää kirjallisuutta koskien esimerkiksi Suomen arkeologisia aarteita on kyllä ilmestynyt. Toisaalta suomalaiskansallisen identiteetin alasajo on saanut entistä sekopäisemmän tason eräidenkin kansainvälisten liikehdintöjen takia. Enää ei pelkästään vähätellä itseämme, vaan myös kadutaan ja pyydellään anteeksi asioita, joihin ei edes olla syyllisiä. Emme ole herrakansaa, mutta emme tarpeeksi orjuutettujakaan ilmeisesti. Syyllisyydessä piehtarointi on modernille ihmiselle tapa päästä osaksi suurta maailmaa ja samalla nousta tiedostavuuden avulla omien maanmiesten yläpuolelle.
Kaikkein härskeintä on kuitenkin se, että suomalaisnuoret opetetaan pyytämään anteeksi ihonväriään ja historiaansa. Se on paitsi turhaa, myös haitallista. Ihminen joka häpeää synnynnäisiä ja hyvin hallitsevia ominaisuuksiaan, ei voi voida hyvin. Erityisen järjetöntä on hävetä kansaa, joka on monella laskettavissakin olevalla tavalla suoriutunut hyvin ja onnistunut rakentamaan yhden maailman toimivimmista yhteiskunnista.
Tällä kansalla on myös omaperäinen kieli ja kulttuuri. Ne vain otetaan itsestäänselvyyksinä, kun niihin ollaan niin tottuneita. Ajan hermoilla olevan kansainvälisyyslogiikan mukaan suomalaisen henkilön arvo tai saama arvostus riippuu pikemminkin siitä, kuinka paljon hänellä suhteita ulkomaailmaan. Matkustaako hän, osaako hän kieliä, onko hänellä ulkomaalaisia ystäviä ja omaksuuko hän ne oudoimmat villitykset maailmalta? Suomalaisugrilaisuus, omien erityispiirteiden tutkiskelu tai vaaliminen eivät riitä.
Onneksi kaikki eivät tänäkään päivänä ole omaksuneet syöpäisimpiä amerikkalaisia vaikutteita. Osa jopa aktiivisesti ui vastavirtaan, mistä tämäkin tapahtuma on todiste. Olisiko tapahtumassa uusi kansallinen herääminen ja mitä se tarkoittaisi? Mitä se voisi saada aikaan?
Vaatimattomuudesta huolimatta aiemmin on ollut aika, jolloin suomalaisetkin kokivat kansallisen heräämisen. Miksei se voisi tapahtua uudestaan? 1800-luvulla Suomi sai itsehallinnon ja muun muassa suomen kieli vahvistui. Kalevala ja sen innoittama taide rakensivat Suomi-kuvaa maailmallakin. Kansallisromantiikan jälki näkyy edelleen Helsingin katukuvassa useissa tärkeissä rakennuksissa. Näihin aikoihin kansa myös aktivoitui. Syntyi järjestöjä ja puolueet saivat alkunsa. Suomalaiset tahdottiin saada kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Maamme historian merkkihenkilöt, sellaiset kuten Runeberg, Sibelius ja Lönnrot tekivät kunnioitettavaa työtä suomalaisen identiteetin hyväksi. Tämä kehitys mahdollisti itsenäisen valtion synnyn.
Ajan hengen mukaisesti kansojen alkuperiä tutkittiin innokkaasti, niin myös suomalaisten. Osa vaikuttajista tosin innostui maalailemaan mielikuvituksellisia teorioita suomalaisten yhteyksistä muinaisiin mahtikansoihin. Olivatko suomalaiset turkkilaista sukua vai mongoleja, sotaisia valloittajakansoja siis? Jo aiemmin suomalaisten on epäilty olleen sukua israelilaisille, ja myöhemmin taas on esitetty teorioita, että olisimmekin niitä oikeita muinaisia egyptiläisiä. Samalla kulttuuriset seikat, kuten monet isänmaalliset laulut ovat alkujaan vieraita säveliä ja Aino-patsaskin veistetty italiassa.
Niin, jopa nationalisteilla on ollut tapana rakentaa suomalaisuutta ja tuoda sille arvostusta sen perusteella, kuinka paljon sillä on yhteyksiä kaukaisiin ja kuuluisiin kansoihin. Suomalaiset sellaisenaan eivät ole kelvanneet edes heille. Tämä tuo mieleen nykypäivän kansainvälisyysintoilijat.
Samanlainen ja vielä selkeämpi itseluottamuksen puute vaivaa nykyajan suomalaisuusaatetta. Siinä missä aiemmat sukupolvet käyttivät mielikuvitustaan jopa liikaa, meidän aikamme kansallismielisiltä sitä puuttuu.
Eräät symbolit ja asusteet ovat hyvinkin tuttuja, ehkä liiankin. Suomen lippu on hyvä, joskin paljon käytetty. Leijonaakin näkee paljon ja onhan silläkin tietysti paikkansa. Tosin se on vieraslaji, eikä esiinny Suomessa kuin korkeintaan Ruokolahdella. Viikinkiestetiikka ja riimut kiinnostavat minuakin, mutta ne ovat kuitenkin läntistä lainaa. Muutenkin keskuudessamme esiintyy kummallinen pakkomielle germaanikansojen symboliikkaan, vaikka emme ole edes kielisukulaisia.
Kansainvälisillä liberaaleilla on taipumus ihannoida kaikkea läntistä, mutta niin näyttää olevan kansallismielisilläkin omalla tavalla. On kiva saada geenitestillä varmuus suomalaisuudesta, mutta toivovatpa eräät löytävänsä sieltä silti edes hieman teutonia. Länsimaiset arvot eivät niinkään kiinnosta, mutta länsimainen veri houkuttaa kuitenkin. Ei ihme, että ollaan mieluummin skandinaavisen jumalan sotureita kuin Ukon. Ei ihme, että vasarariipukset ja ”onnensympoolit” tunnetaan paremmin kuin esimerkiksi runonlaulajan kädet.
Onko tämä ongelma? On se, jos tarkoitus on edistää suomalaisuutta. Se on ongelma uskottavuuden kannalta. Se myös pönkittää mielikuvaa kansallismielisyydestä uutta luomaan kykenemättömänä aatteena. Sellainen ei lisää liikkeen vetovoimaa eikä houkuttele uusia toimijoita.
Mutta onneksi ovat Sibelius ja Kalevala. Niistä voi ammentaa edelleen. Niiden rinnalle sopisi nostaa myös muuta suomalaiskansallista kirjallisuutta, ehkä Kanteletarta tai Aleksis Kiven tuotantoa. Suomalaisten menneisyydestä kertovaa kirjallisuutta on ilmestynyt viime vuosina melko paljon, sekä tieteellisenä että kaunokirjallisena. Ehkä mytologia ja esi-isien elämä tulee näin tutummaksi. Ne voisivat inspiroida lukijoitaan tuottamaan uutta vastaavaa sisältöä vaikkapa kirjallisuuden tai taiteen muodossa.
Suomen leijonaa ei tarvitse hylätä, mutta toivoisin kuuntelijoiden muistavan että kansalliseläimemme on karhu. Se on ollut pyhä eläin historian hämärästä saakka. Kivikauden kalliomaalauksista voi löytää hirviä, mutta ei sitä turhan usein näe tunnuksissa nykyään. Vesilinnut puolestaan olivat suomalaisugrilaisille kansoille tärkeitä. Monien maiden symboleina toistuu petolintu, mutta Suomen kansallislintu on kaunis ja valkoinen joutsen. Kasvikuntaakaan ei sovi unohtaa. Hyvää symboliikkaa sieltä on esimerkiksi pihlaja, joka on ollut muinaissuomalaisille pyhä puu. Toinen sopiva on tietysti kansalliskukkamme kielo, joka aikoinaan oli kymmenen pennin kolikossa. Markkoja ei varmaankaan saada takaisin käyttöön, mutta niiden estetiikkaa voi hyödyntää uudelleen.
Mitä siis voi todeta suomalaisten itsetunnosta? Halu rakentaa itsenäistä kansakuntaa on ollut olemassa, mutta ajoittain itseluottamusta ei ole ollut tarpeeksi. Tämä tuo mieleen kirjailijan tai taiteilijan työn. Taustalla on halu ja jonkinlainen idea luoda jotain uutta ja hienoa, mutta esteenä on riittämätön olo. Muiden matkiminen ja vertailu muihin eivät ole paras lääke. Mutta jos mistään löytyy mieltä ylentävää voimaa, oikea paikka etsiä sitä on luonto. Sehän innoitti jo kultakauden taiteilijoitamme.
Ihanteellisia paikkoja ovat esimerkiksi kansallispuistot, mutta myös pienet kaupunkimetsät ja puistot kelpaavat ellei muuta ole. Järven rannat, jylhät kalliot ja maalaukset kallioissa. Niissä mennyt, nykyinen ja tuleva voivat kohdata. Toivottavasti seuraavaksi kohtaamme ravintoloiden sijasta sen kaltaisissa paikoissa.
Puheen löydät myös videomuodossa täältä.