Liina Isto: Tahdonvalinta – väistelty välttämättömyys

Puhe pidetty Tunne juuresi 3 -tapahtumassa Helsingissä 18.9.2021

Eliökunta on ehkä maailman mielenkiintoisin asia. Jokainen mänty, makrilli, tatti ja tiainen on tulos miljoonia vuosia kestäneestä eloonjäämiskamppailusta, jossa ympäristö on koulinut kustakin lajista parhaan mahdollisen selviytyjän. Lajien on täytynyt olla kykeneviä luovimaan ravinnon, luonnollisten uhkien, ilmaston ja muiden vastaavien tekijöiden virtauksissa, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Muuttuvat olosuhteet edellyttävät elämältä joko väistymistä tai sopeutumista. Sopeutuminen on tietysti kunnioitettava saavutus lajille kuin lajille, sillä se kielii muuntautumiskyvystä, mutta myöskään karsiutumisen ei tarvitse olla tragedia. Kun ekologisesta lokerosta vapautuu tilaa, se tuppaa täyttymään jollain muulla. Murrosten vanavedessä syntyykin usein uusia, hienoja elämänmuotoja. Tästä mainittakoon esimerkkinä sinivalas, maailman suurin eläin. Valaslajien kasvu merkittävästi aiempaa suurikokoisemmiksi mahdollistui vasta valaiden luontaisen vihollisen, megalodonin, kuoltua sukupuuttoon. Luonnonvalinta siis vei megalodonin, mutta se antoi suuren sinivalaan ja paljon muutakin.

On varsin kiehtova ajatus – tai voi olla joskus masentavakin ajatus – että minne tahansa kun katsoo, näkee luonnonvalinnan voittajan. Jokainen nykyään elossa oleva organismi on selviytyjien jälkeläinen ja jokainen piirre jokaisessa lajissa on kuin tarkoin harkitun suunnittelun tulosta. Luonto on todennut, että vesinokkaeläimen kannattaa munia, mutta imettää poikasiaan, ja että ihminen on rauhoittuva nuotion rätinästä, koska se merkitsee lämpöä ja turvaa. Kukaan tai mikään ei kuitenkaan ole luonnonvalinnan lopullinen voittaja. Jokainen sukupolvi käy läpi saman eloonjäämiskamppailun kuin edeltäjänsä, eikä luonnonvalinta ole koskaan valmis. Siinä piilee sen kauneus. Olen vakaasti sitä mieltä, että maailmasta ei löydy kauniimpaa kuin luonnon kiertokulku, sen jatkuva kehittyminen ja elämän moninaiset ilmenemismuodot.

Tämän vuoksi en kykene suhtautumaan täysin varauksetta siihen, kuinka yksi laji – meidän oma ihmislajimme – on onnistunut jo pitkän aikaa kiertämään ympäristön asettamia ehtoja. Pärjäämisemme voitaneen laskea älyn, sorminäppäryyden ja ryhmissä elämisen voittokuluksi. Lajimme alkutaipaleella väylät kiertää ihmiselle ominaisia heikkouksia olivat varsin vähäisiä ja alkeellisia, kuten karvattomien kehojemme lämmittämistä muiden eläinten turkeilla ja nysäkynsiemme ja -hampaidemme korvaamista teräviksi hakatuilla kivillä. Maatalouteen siirtymisen myötä yhteisömme kasvoivat ja yksilöön kohdistuvan luonnonvalinnan rinnalla korostui yhteisön kyvykkyys ja vastuu. Yhteisö oli parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa ja se antoi jäsenelleen anteeksi heikkoutta, kunhan hän kykeni palvelemaan yhteisöään jollakin toisella, korvaavalla osa-alueella.

Valtaosan lajimme historiasta ihmiset ovat voineet kasvattaa lukumääräänsä vain sen verran, kuin maa-alue on kyennyt elättämään. Ihminen on siinä mielessä ollut kuten muutkin eläinlajit, alisteinen ympäristön kantokyvylle. Hyvät satovuodet sallivat väkimäärän kasvun, kun taas halla teki siihen notkahduksen. Sen lisäksi, että mahdollisuus riittävään määrään ravintoa oli ylipäätään olemassa, sitä oli myös osattava hyödyntää, mihin vaadittiin esimerkiksi erinomaista fyysistä kuntoa tai pitkäjänteistä suunnittelua ja ennakointia. Ravinnon saatavuuden osalta olemme globalisaation aamunkoitosta lähtien kiertäneet ympäristön kantokykyä – nykyään rekat ja rahtilaivat tuovat maailman ääristä riisiä, pähkinöitä, eksoottisia hedelmiä, muutamia mainitakseni, eikä kasvukauden pituuskaan muodostu rajoitteeksi kasvihuoneiden aikakaudella. Ravinnon määrän lisäksi pullonkaula on poistunut myös siitä, millä edellytyksin ravinnosta pääsee osalliseksi. Kärjistetysti ilmaistuna selviytymisen edellytys on, että osaa täyttää Kelan sivuilla toimeentulotukihakemuksen. Tällaisen onnistuminen tietysti edellyttää yhteisöltä riittävää kollektiivista kyvykkyyttä, jotta se riittää paikkaamaan sitä, mitä yksilöltä puuttuu.

Ihmiskunnan pitkän historian viimeisimpiin kehitysaskeliin lukeutuva, mutta nähdäkseni jopa eniten luonnonvalinnan kiertämiseen vaikuttanut tekijä on sama, joka sallii minun puhua täällä tänään: lääketiede. Sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa. Se puhkesi teini-iän kynnyksellä ja se aiheutti pituuskasvun, aloitekyvyn ja yleisesti ajatuksenjuoksun hyytymistä. Suomeksi sanottuna olin täysi ameeba. Kouluterveydenhoitaja passitti verikokeisiin, joiden jälkeen määrätty tyroksiinilääkitys on tehnyt minusta oireettoman. Minulle se on tietysti iloinen asia. Olenhan käytännössä saanut elämän lahjan toiseen kertaan. Ja niin on moni muukin. Tästä samasta sairaudesta kärsivät, diabeetikot, verensiirron saaneet, vauvana happikaappiin päässeet, lukemattomat muut sudenkuopat lääketieteen avulla välttäneet elävät aikuisuuteen ja saavat nauttia normaalista elämästä, johon kuuluu opiskelua, työntekoa, rakastumista, kenties perheen perustaminenkin. Vaikka lapsi perisi äitinsä tai isänsä sairauden, hän pääsee hoidon piiriin ja elää aivan yhtä normaalin elämän kuin vanhempansa. Kun esimerkiksi diabetes on lakannut olemasta kuolemantuomio ja sairauden huomaa lähinnä Hermesetas-rasiasta kahvipöydässä, looginen seuraus on, että diabeteksen esiintyvyys väestössä kasvaa.

Sairautta edistävien tai niille altistavien perintötekijöiden yleistyminen ei ole ongelma tilanteessa, jossa sairauteen on mahdollista saada hoitoa. On kuitenkin tosiasia, että sellainen tilanne on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Ihmislaji sellaisena, kuin sen nykyään tunnemme, on ollut olemassa reilut 300 000 vuotta. Modernin lääketieteen hedelmistä olemme saaneet nauttia noin 120 vuoden ajan. Nykyisen tason jo saavutettuamme sen ylläpito tietysti vaatii vähemmän ponnisteluja, mutta yhteiskunnallisen romahduksen mahdollisuus on aina olemassa ja se mahdollisuus on muistuttanut meitä olemassaolostaan lukuisia kertoja historian saatossa. Väitän, että elämme yhteiskunnallista laskusuhdannetta tälläkin hetkellä. Mitä pidempään elämme tällaista poikkeuksellista yltäkylläisyyden aikaa ja mitä suuremmaksi lääketieteen avusta riippuvaisten osuus väestöstä kasvaa, sitä rumempaa jälkeä yhteiskunnan romahdus – tai pelkkä notkahduskin – tulisi aikanaan aiheuttamaan.

Luonto ei aseta eliökunnalle jatkuvaa kehityspainetta turhanpäiten. Sillä on lajien kannalta selkeä etu – ne pysyvät mahdollisimman kyvykkäinä, valmiina vastaamaan ympäristönsä vaatimuksiin. Jos joku kirkkain silmin väittää, että tuon kehityspaineen radikaali väheneminen ihmisillä ei väistämättä johda haavoittuvaisempaan ihmiskuntaan, hän on kyvytön tai haluton näkemään syy-seuraussuhteita tai hän on poliitikko.

Edes jossain muodossa toteutuvan luonnonvalinnan tarpeellisuus ei missään nimessä ole uusi ajatus. Onpa käynyt niinkin, että valtionjohto on ottanut luonnonvalinnan omiin käsiinsä, määrittänyt eugeniikkaohjelman kriteeristön ja alkanut toteuttaa sitä. Tulokset ovat olleet vaihtelevia. Eugeniikan huono maine ja pelkästään kyseisen sanan kalseus yhdistetään kolmanteen valtakuntaan. Toisin sanoen pelko ja inho kohdistuvat siihen, mitä ihminen on pahuudessaan kykenevä tekemään toiselle. Negatiivista latausta aiheuttanee myös se, että eugeniikka väistämättä edellyttää ihmisten luokittelua jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen, oli kyse sitten positiivisesta – eli joidenkin lisääntymistä kannustavasta – tai negatiivisesta – eli toisten lisääntymistä rajoittavasta – eugeniikasta. Toisen maailmansodan jälkeinen läntinen ihmiskunta oitis karsastaa tällaista. Ihmiskäsityksemme kulmakivi on jokaisen ihmisen tasavertaisuus, joka mainitaan YK:n ihmisoikeuksien julistuksessakin ensimmäisenä.

Näistä perustelluista peloista huolimatta minua edelleen askarruttaa kovasti se, mitä kaikkea ihmisen suorittamaan väestön paranteluun kohdistuva raivokas vastustus todella pitää sisällään. Vaikka sillä on kiistatta toteennäytetty potentiaali hirvittävään pahuuteen, se ei muuta sitä, että ihmisen käsissä olevalla ”luonnonvalinnalla” – puhukaamme vaikkapa tahdonvalinnasta, sillä kyse on ihmisen tahdosta ilman luonnon osallisuutta – on potentiaali olla mittavasti pienemmän kärsimyksen tie kuin luonnonvalinnalla. Luontoa ei epäillä pahuudesta, sillä se ei kykene pahuuteen sen enempää kuin hyvyyteenkään – luonto on niiden rajan tuolla puolen – mutta silti luonnon harjoittama karsinta voi niittää kolmanneksen lapsista ennen heidän viidettä syntymäpäiväänsä sekä heidän kapealanteiset äitinsä jo synnytyksen hetkellä. Pahuuden puuttumisesta huolimatta tuloksena on mittaamaton määrä inhimillistä kärsimystä. Tahdonvalinta taas olisi täysin mahdollista järjestää siten, että se antaa jokaiselle elämän, mutta säätelee syntyvyyttä joko kannustavasti, rajoittavasti tai sekä että. Mahdollisuus pahuuteen tai väärinkäytöksiin ei ole aina oleellisin tekijä, jota kannattaa tarkastella.

Oleellinen seikka, joka varmasti hiertää aivan tavallista ihmistä ajatuksessa tahdonvalinnasta, on essentialismi, vaikka sitä ei juuri sillä termillä kutsuisikaan. Essentialismilla tarkoitetaan uskoa asioiden lähtökohtaisesti muuttumattomaan luonteeseen. Tahdonvalinta olisi sikäli essentialistista, että se todennäköisesti suosisi ihmisiä varsin muuttumattomien ominaisuuksien, kuten terveyden ja älyn perusteella. Käytäntö on jyrkässä ristiriidassa sellaisen ihmiskäsityksen kanssa, joka painottaa ahkeruutta ja kehittymistä ja uskoo ihmisten rajattomaan potentiaaliin, kunhan he vain yrittävät tarpeeksi. Uskon essentialismin kismittävän erityisesti vasemmistoa samasta syystä, jonka vuoksi vasemmalla ei tyypillisesti pidetä älykkyyden käsitteestä – ainakaan silloin, kun sillä tarkoitetaan jotain mitattavissa olevaa, kuten älykkyysosamäärää. Tahto asettaa kaikki samalle viivalle korostuu erityisesti siellä, ja sekä äsken mainitsemani älykkyys että terveys ovat ominaisuuksia, joita ei voi millään menettelyllä verottaa pois kantajiltaan ja jakaa tasaisesti vähäosaisten kesken.

Tahdonvalinnan toteuttamisen tekee tällä hetkellä haastavaksi niin ikään individualismi, eli yksilön vapauksiin ja oikeuksiin keskittyvä ajattelu. Individualismi painottuu juuri sellaisille alueille, joilla tahdonvalinta toteutuakseen edellyttäisi individualismin heikentymistä. Kysymyksen kannalta oleellinen näistä alueista on perhesuunnittelu, joka nähdään jyrkästi vain yksilön itsensä päätettävissä olevana asiana, eikä julkisessa keskustelussa juuri kuule puheenvuoroja siitä, kuinka yksilöiden päätöksissä soisi edes otettavan huomioon yhteisvastuu kansakunnan säilymisestä tai sen kyvykkyydestä. Tämä on täysin linjassa nykyisen rajatonta vapautta, pitkää nuoruutta ja maailmankansalaisuutta ihannoivan kulttuurin kanssa. Tästä arvoristiriidasta johtuen tahdonvalinta kohtaisi ankaraa vastustusta siinäkin tilanteessa, että sitä toteutettaisiin pelkästään positiivisen eugeniikan ja mahdollisesti alkioseulonnan keinoin, eikä se siten edes rajoittaisi kenenkään oikeuksia.

Pyrkimys rajoittaa ihmisten oikeuksia tilanteessa, jossa he nimenomaan haluaisivat pitää kiinni kyseisistä oikeuksista, on poliittisesti usein mahdotonta – eikä vähiten siksi, että kansan suosiosta riippuvaiset poliitikot eivät ole halukkaita ajamaan sellaisia uudistuksia, jotka saattaisivat heidät kansan silmissä epäsuosioon. Jos kansalaisten oikeuksien kaventaminen katsotaan kuitenkin välttämättömäksi, tehokkain tapa on myydä kansalaisille ajatus siitä, että menettely on vastuullisuuden nimissä suorastaan moraalinen velvollisuus. Tällöin ihmiset eivät ainoastaan hyväksy oikeuksiensa kaventamista, vaan jopa vaativat sitä, toimivat rajoitusten mukaan ilman pakottamista ja valvontaa sekä kohdistavat niskuroijiin sosiaalista painetta. Koronarajoitukset ovat tästä erittäin hyvä ja ajankohtainen esimerkki. Kuten on myös se, että vuosikausia jatkuneen ilmastouutisoinnin ja jopa suoranaisen paniikin lietsonnan seurauksena Suomen nuorisosta yli 40 % epäröi lasten hankintaa ilmastosyistä. Suvun jatkaminen on jokaisen elävän olennon tärkein päämäärä, ja jos lähes puolet ikäluokasta saadaan kyseenalaistamaan tämän päämäärän mielekkyys, liki mikä tahansa muukin ajatus olisi vuorenvarmasti myytävissä kansalaisille onnistuneesti. Mikäli ihmiset saataisiin vakuutettua siitä, että väestön kehittäminen optimaaliseen suuntaan on moraalinen velvollisuus, tavoitteeseen päästäisiin kuin itsestään, ilman että ihmisistä edes tuntuisi siltä, että heidän oikeuksiinsa kajotaan. He olisivat päinvastoin ylpeitä siitä, että ovat historian oikealla puolella.

Tahdonvalinta saattaa kuulostaa kovalta vasemmalle kallistuvien korviin, mutta seuraava perustelu haastaa niin ikään osaa kansallismielisistä. Populaatiot ovat sellaisia kuin ovat nimenomaan luonnonvalinnan vaikutuksesta, ja mikäli sen vaikutus muuttuu tai heikkenee oleellisesti, sen aiheuttama muutos populaatiossa on niin suuri, että se on voinut jatkuessaan johtaa jopa tyystin eri lajin syntyyn. Kansallismielisille suomalaisten perinteiden, suomen kielen ja suomalaisenemmistön säilyttäminen ovat sydämen asioita, ja kansallismielinen pitäisi ahdistavana ajatusta siitä, että Suomen kansa vaikkapa sekoittuisi johonkin vieraaseen kansaan, jolloin oman kansamme perusolemus muuttuisi peruuttamattomasti. Olisi siis loogista, että kansallismielinen suhtautuisi yhtäläisellä huolella myös siihen, että suomalainen väestö muuttuu perustavanlaatuisesti luonnonvalinnan vähäisyyden seurauksena. Siinä tilanteessa me toden totta eksyisimme juuriltamme – emme enää yltäisi ominaisuuksiltamme siihen kansaan, joka asutti, äesti ja lunasti itsenäiseksi tämän maan. Ja juuremme tunteaksemme meidän on tarkoituksellisesti pidettävä niistä kiinni.

Puhe on luettavissa myös Liina Iston omassa blogissa. Videomuodossa puhe löytyy täältä.